perjantai 22. toukokuuta 2009

Wannabe-Jeesus ja paskahousu samassa paketissa

Silläkin uhalla, että vaikutan wannabe-Jeesukselta, pakko kirjoittaa tästä aiheesta. Tänään Helsingin rautatieasemalla sattui seuraavaa: Olin tulossa sisään asemarakennukseen pääovista ja huomasin, että takanani oli näkövammainen nainen valkoisen keppinsä kera. Välissämme tallusti keski-ikäinen mies. Yritin pitää ovea mahdollisimman pitkään auki, jotta herrashenkilökin varmasti huomaisi kepin kanssa kulkevan naisen. Mies vilkaisikin mielestäni taakseen, mutta läväytti silti painavan oven komeasti naisen kasvoille. Tokaisin ääneen ”voi jumalauta” ja lähdin kiireisenä kiitävän miehen perään. Aikomuksenani oli kysyä, eikö hän lainkaan huomannut naista ja onko hänellä ylipäätään minkäänlaisia tapoja. Saavuttaessani miehen en kuitenkaan saanut suutani auki.

Nyt harmittaa vietävästi. Tällaiset tilanteet jäävät aina kalvamaan. Miksi sitä on niin arka, ettei uskalla puuttua asioihin? Mieshän olisi voinut ottaa tiedusteluni ainakin melko myötämielisesti vastaan ja ehkä jopa pitänyt seuraavalla kerralla ovea auki takanaan lampsivalle – oli tämä näkövammainen tai ei.

Toisinaan sitä vain tyrmistyy ihmisten käytöksestä niin, ettei pysty toimimaan. Näin kävi esimerkiksi HKL:n bussissa, kun kaksi kypsän iän saavuttanutta rouvashenkilöä valitti suureen ääneen, ettei ”neekerikuski osaa edes ilmastointia käyttää”. Heillä oli ilmeisesti kuuma. Sekin tapaus vaivaa minua toisinaan edelleen, ja se tapahtui vuonna 2005, heh.

Seuraavalla kerralla avaan siis suuni. Myös itseni takia. Eipä sillä, olen puuttunutkin vastaanvanlaisiin tilanteisiin useamman kerran, vaihtelevalla menestyksellä. Miksi sitä aina kuitenkin muistaa ne kerrat paremmin, kun on jäänyt toimettomaksi, avuttomaksi ja tuntenut itsensä maailmanluokan paskahousuksi?

Ei kommentteja: